Tutustu mytologian hahmoihin ja tee tilaus

Tilauksen teet kätevästi täyttämällä oheisen lomakkeen ja lähettämällä sen allaolevaan postiosoitteeseen tai skannattuna sähköpostiosoitteeseen info@goranus.com.

Ante Aikio
Goranus Oy
Hillatie 1 E 31
99130 Levi

TILAUSLOMAKE (PDF)

 

 

Hahtezan

Elipä aikoinaan Ahcis-niminen mies, joka nai itsensä Mannun (kuun) himokkaan ja kopean tyttären. Tyttöä alettiin puhutella Hahtezaniksi. Jonkun ajan kuluttua Hahtezan tuli raskaaksi Ahcisille, mutta ikäväkseen mies tuli murhatuksi yhdessä auringon tyttären Njavezanin puolison kanssa ennen lapsen syntymää. Njavezan oli yhtaikaisesti raskaana Hahtezanin kanssa ja suurin piirtein samoihin aikoihin he sitten synnyttivät lapsensa – Hahtezan sai tyttären ja Njavezan pojan.

Njavezanin isä Beaivi (aurinko) sääli leskiksi jääneitä ystävyksiä ja niinpä hän päätti antaa heille tunturipeuroja kesytettäväksi. Niin he saivat koulittua villit peuransa säyseiksi poroiksi ja he alkoivat kumpikin hoitaa omaa karjaansa. Hahtezan kuitenkin katkeroitui Njavezanille siitä, että tämä oli saanut kauniin pojan ja hän vain ruman tytön. Juonikkaana naisena Hahtezanin onnistui ryöstää itselleen Njavezanin lapsen ja jättää tilalle oman tyttärensä. Menikin vuosia ja pojasta kehittyi siinä ajassa taitava metsästäjä ja viisas mies. Viimein poika kuitenkin onnistui saamaan selville todellisen syntyperänsä ja hän paljasti tietämyksensä myös oikealle äidilleen Njavezanille. Poika vihastui kasvattiäidilleen siinä määrin, että päätti surmata molemmat – Hahtezanin ja hänen tyttärensä. Raivoissaan hän poltti näiden ruumiit ja Hahtezanin tuhkista alkoi sietä jos jonkunlaista eläintä. Sieltä nousivat sammakot, rupikonnat, kiitäjät ja muut vaivaa aiheuttavat hyönteiset, kuten sääsket, kurmukärpäset ja polttiaiset. Myös Hahtezanin kesyttämät porot muuttuivat näiksi eläimiksi hänen kuolemansa jälkeen. Hän itse muuttui kuoltuaan pahansuovaksi pimeän haltijattareksi, joka edelleen hallitsee tunturien yöpuolta, pahoja henkiä ja vuoden pimeää aikaa kaamosta.

Hänen uskollisin ystävänsä on iso raatokuoriainen, joka kulkee jatkuvasti hänen rinnallaan. Talveksi hän nukuttaa hallitsemansa ilkeät hyönteiset horrokseen lumen alle, mutta seuraavan kesän koittaessa nämä riesat ovat jälleen innokkaina kuppaamassa ihmisiä, poroja ja muita Eläväisten maailman asukkaita. Kuussa näkyvien pilkkujen sanotaan ilmentävän Hahtezania ja hänen kuollutta tytärtään.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Njavezan

Elipä aikoinaan Njavvis-niminen mies, joka onnistui naimaan itsensä Beaivin(auringon) kauniin tyttären. Tyttöä alettiin puhutella Njavezaniksi. Jonkun ajan kuluttua Njavezan tuli raskaaksi Njavvisille, mutta ikäväkseen mies tuli murhatuksi yhdessä kuun tyttären Hahtezanin puolison kanssa ennen lapsen syntymää. Hahtezan oli yhtaikaisesti raskaana Njavezanin kanssa ja suurin piirtein samoihin aikoihin he sitten synnyttivät lapsensa – Njavezan sai pojan ja Hahtezan tyttären.

Njavezanin isä Beaivi (aurinko) sääli leskiksi jääneitä ystävyksiä ja niinpä hän päätti antaa heille tunturipeuroja kesytettäväksi. Niin he saivat koulittua villit peuransa säyseiksi poroiksi ja he alkoivat kumpikin hoitaa omaa karjaansa. Hahtezan kuitenkin katkeroitui Njavezanille siitä, että tämä oli saanut kauniin pojan ja hän vain ruman tytön. Juonikkaana naisena Hahtezanin onnistui ryöstää itselleen Njavezanin lapsen ja jättää tilalle oman tyttärensä. Menikin vuosia ja pojasta kehittyi siinä ajassa taitava metsästäjä ja viisas mies. Viimein poika kuitenkin onnistui saamaan selville todellisen syntyperänsä ja hän paljasti tietämyksensä myös oikealle äidilleen Njavezanille. Poika vihastui kasvattiäidilleen siinä määrin, että päätti surmata molemmat – Hahtezanin ja hänen tyttärensä. Raivoissaan hän poltti näiden ruumiit ja Hahtezanin tuhkista alkoi sietä jos jonkunlaista eläintä. Myöhemmin Hahtezanista muodostui pahansuopa haltijatar ja Njavezanista tuli kuoltuaan lauhkea ja valoisa nais-haltija – Hahtezanin vastapari.

Njavezan loi kukkakärpäset ja muut pölyttäjähyönteiset, jotta ihmiset ja metsän eläimet saisivat hillaa, puolukoita ja muita marjoja syödäkseen - vieläpä talveksi varastoitavaksi. Valon haltijattarena Njavezan hallitsee tunturien päiväpuolta, hyviä henkiä ja vuoden valoisaa aikaa. Hänen uskollisin ystävänsä on pieni päiväperhonen, joka lentää aina hänen vierellään. Kaikkein mieluiten Njavezan samoaa yöttömän yön kesäisiä tuntureita, jolloin hän voi nähdä isänsä Beaivin alati taivaalla valoa luomassa.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Stallu

Stallut ovat isoja ja vahvoja otuksia. He ovat parantumattomia herkkusuita, jotka rakastavat emäntiensä loihtimia keitoksia. Lempiruokanaan he pitävät ihmislapsista keitettyä keittoa, mutta saattavatpa he syödä välipaloiksi myös oman valjakkonsa ajokkaita, joiksi lukeutuvat karhut, hukat, ketut, ahmat ja jopa pienet lapinmyyrät. Ruuan lisäksi stallut rakastavat kultaa ja hopeaa, sekä muutakin hienoa ja kiiltävää. He koristelevat pukujansa eläinten pääkalloista ja luista tehdyillä koruilla. Heidän pitkät puukkonsa, leu´ut, ovat hopeisia ja niillä he teurastavat uhrejaan ruuanlaittoa varten.

Stalluilta ei heru myötätuntoa uhrejaan kohtaan. He eivät voi ymmärtää, miksi heidän pyydystämänsä lapset itkevät niin kovasti pataan joutuessaan. Sääliä he eivät tunne myöskään vaimoiksi ryöstämiään ihmisen tyttäriä kohtaan. Usein joutuvatkin miehet pelastamaan omaisiaan stallujen kynsistä. Väitetään vihellyksen kuuluvan metsien kätköistä ennen stallun kohtaamista. Tuon äänen kuulleessaan kulkijan onkin paras kaikota nopeasti paikalta.

Joskus stallut haastavat miehiä painiin kanssaan ja hävitessään he pyytävät vastustajaansa surmaamaan heidät omalla veitsellään. Tähän ei tule kuitenkaan suostua, sillä stallut eivät koe lopullista kuolemaa oman teräaseensa pistoista. Sanotaanpa joillakin stalluilla olevan myös näkymättömän koiran, jonka ihmisen tulee tappaa surmattuaan sen isännän. Muussa tapauksessa koira nuolee stallun haavat ja tämä herää henkiin useita kertoja voimakkaampana, mitä se oli ollut ennen kuolemaansa.

Stallut asuttivat sijojaan jo ennen ihmisten saapumista ja ehkäpä he siksi ovat niin vaikeita kanssaeläjiä. He olivat oleilleet rauhassa sijoillaan kenenkään häiritsemättä, kunnes ihmisten ilmaannuttua stallut alkoivat aiheuttaa häiriötä tappamalla ja varastamalla heidän porojaan. Mannun (kuun) kerrotaan olevan stallujen isän. Siksipä he pitävät talvesta kesän sijaan ja öisestä ajasta enemmän kuin valoisasta päivästä.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Vesiraukka

Vesiraukka on hukkuneen ihmisen kuvajainen. Se on katkeroitunut ihmisille kohtalostaan ja haluaa kostaa oman kuolemansa kaikille eläväisille, joita se kulloinkin joutuu kohtaamaan. Siksi ihmisten ja eläinten on parasta pysyä mahdollisimman kaukana sen elinpiiristä. Se yrittää usein houkutella ihmisiä hukkumaan vedenalaiseen valtakuntaansa. Erityisen kiinnostunut se on lapsista, joilla muuten olisi pitkä elämä edessään. Lasten vanhempien onkin neuvottava lapsia ja pidettävä huoli siitä, etteivät nämä menisi itsekseen uimaan tai leikkimään veden äärelle, koska silloin raukka saattaisi temmata heidät mukanaan syvyyksiin.

Kaiken kaikkiaan vesiraukka on erittäin ikävystynyt, pitkästynyt ja surullismielinen olento, jolta ei sääliä liikene. Eläväisen elämää se ei voi enää saada takaisin, joten sen mielestä eivät muutkaan olennot ansaitse elää tavallista elämää. Olento asustelee joissa, järvissä, merissä ja jopa pienemmissä vesissä, kuten lammissa ja kaivoissa. Usein sen kuullaan huutavaan vedeltä päin, mutta sen näkeminen onkin sitten monin verroin harvinaisempaa. Ne, jotka vesiraukan ovat nähneet, kuvailevat sen olevan joko miehen tai naisen alastoman ruumiin, jolla voi olla pitkä nenä, iso suu tai pitkät hiukset. Puhuvatpa jotkut vartalossa kasvavista vesikasveistakin. Havainnot poikkeavat paljolti toisistaan, eikä kukaan ole päässyt kovin tarkkaan mittailemaan vesiraukkaa katsellaan.

Kuulipa kerran eräs vesiraukka miehen pyytelevän kalakaveriltaan puukkoa kalojensa perkaamiseen. Vesiraukka kuuli pyynnön sanasta sanaan ja alkoi toistella miehen kysymystä järveltä käsin. Mies kyllästyi kuuntelemaan raukan matkimista ja päätti tehdä asialle jotain. Hän keitti padan täyteen kiehuvaa vettä ja jäi rantakivien taa väijyksiin – odottamaan huutelijaa saapuvaksi. Viimein, jonkun ajan kuluttua Vesiraukka nousi rantaan ja mies kippasi kiehuvan veden kalliolta olennon päälle. Otus juoksi kirkuen takaisin järveen, eikä sen koommin huudellut turhia järven selältä.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Skaimmadas

Skaimmadakset ovat vedenhaltijoita ja samalla kalaheimonsa vanhimpia. Jokaisella kalalajilla, kuten siioilla, hauilla, taimenilla ja ahvenilla, on omat vanhimpansa, jotka vahtivat pienempiään ja sääntelevät samalla näiden kalastusta. Nämä kalojen mahtavimmat ovat kooltaan paljon ihmistä suurempia. Sanotaanpa tavatun jopa veneen pituisia yksilöitä. Tämä on saanut monet epäilemään, josko järvessä uikin kalan sijasta meriltä tuttu valas. Skaimmadaksia voi tavata erilaisissa, sekä pienemmissä että suuremmissa, järvissä, mutta erityisesti niitä tuntuu elävän ”kaksipohjaisten” saivojärvien syvänteissä. Luonteeltaan ne ovat julmia, herkkiä suuttumaan ja toisinaan melko rankaisevia. Jos kalamiehet ryöstökalastavat niiden järvissä, voi kosto olla hurjanlainen. Ne voivat nostattaa järvenselälle myrskyksi yltyvän tuulen, joka riepottelee veneitä upoksiin saakka. Ja silloinkin, kun kalamiehet ovat skaimmadasta kunnioittaneet ja kalastaneet ruokakaloja sen sääntöjen mukaan, on se saattanut käydä veden pinnalla heitä säikyttelemässä. Jotkut uskovat pelkästään sen näkemisenkin ennustavan onnettomuutta.

Skaimmadakset arvostavat rauhaa yli kaiken, sillä ne tulevat vihaiseksi, jos kuulevat ihmisten meluavan ja huutavan järviensä rantamilla. Ihmisten onkin pysyteltävä hiljaisina ja äänettöminä sellaisten järvien läheisyydessä, joissa he tietävät näiden petojen lymyilevän. Joskus ne kuuntelevat tarkkaan, mitä ihmiset puhuvat heidän kotijärvestään. Olipa eräs haukien vanhin, jolla kerrottiin olleen suhteettoman suuren pään ja siinä kasvaneen kahden takaviiston sarven, kuullut kalamiesten moittivan sen järven haukia laihoiksi roskakaloiksi. Saman tien jutustelun kuultuaan se oli hyökännyt raivoisasti kohti miesten laskemia verkkoja ja repinyt ne riekaleiksi. Toisinaan katoavat kaikki kalat kuin ilmaan skaimmadasten hallitsemista järvistä. Silloin ihmiset puhuvat niiden joko syöneen järvensä kalat tai vieneen ne kauas syvyyksiin.

Mutta ovatpa kalamiehet keksineet keinon skaimmadasten lepyttelyyn. He pyytävät ansoillaan oikein mehevän siivekkään ja viskaavat sen sellaisenaan järveen. Linnunlihan sanotaan olevan skaimmadaksille mieluisinta evästä. Yhdenkään kalojenvanhimman ei ole koskaan kuultu tarttuneen kalastajien pyydykseen. Eipä silti, tuskin monikaan uskaltaisi niitä varta vasten pyytää…

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Gufihtar

Gufihtaret ovat tarunhohtoista kansaa, joista puhutaan iltanuotioilla ja nukkumaanmenon aikaan. He asuvat ihmisten näkymättömissä saivossa, joka on käänteinen maailma jalkojemme alla. Vain harvat ihmiset ovat päässeet heitä tapaamaan. Usein puhutaan komeista poroista ja kauniista gufihtar-neitokaisista, joiden rinnalla ihmistytöt näyttävät lähinnä Stallun kirveellään veistämiltä luomuksilta. Gufihtarien maallinen rikkaus kiinnostaa ihmisiä, sillä ovathan he kuulleet heidän aarteistaan, kappa-peskeistään, valtavista porotokistaan ja koruistaan, jotka säihkyivät kilpaa tähtitaivaan ja revontulien kanssa.

Onpa joku ihminen joskus onnistunut varastamaan gufihtarien poroja, kun nämä ovat eksyneet tokkinensa laiduntamaan Eläväisten maailmaan. Gufihtarien poroja voi varastaa heittämällä leu´un tai muun teräesineen niiden selän yli, jolloin ihminen saa ne omakseen. Anastetut porot huomataan yleensä muiden ihmisten taholta ja juuri siksi huhut gufihtarien olemassaolosta elävät todella vahvoina - kaikki nimittäin tietävät, ettei niin jalopiirteisiä ja väritykseltään erikoisia poroja tavata Eläväisten maailmassa ihmisten tokissa.

Gufihtaret ovat hiukan ihmistä pienempiä, mutta sitäkin kauniimpia olentoja, vaikka muuten he ovat ihmisenkaltaisia. Heillä on taipumusta yltäkylläisiin elintapoihin ja he järjestävät usein juhlia, joissa pöydät notkuvat parhaista antimista: poronsavupaistista, poronvatsoihin valmistetuista verimakkaroista, poronaivokakuista, hillahillosta, paistetuista keväthanhista ja lihavellistä, johon on sekoitettu kaikkia luonnosta löytyviä marjoja, kuten mustikoita ja variksenmarjoja. Jotkut gufihtarista ovat erittäin taitavia joikaamaan ja monet ihmiset ovat oppineet komeita joikuja heidän luona ollessaan.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Lihatontta

Staalon ja tontan ihmiset erottavat siitä, että staalot ovat jotakuinkin ihmisen näköisiä, kaksisilmäisiä, otuksia. Tontalla silmiä ei ole kuin yksi. Tonttaa on kuvattu erittäin pahansuovaksi haltijaksi, mutta todellisuudessa sekin on eräänlainen suojelushenki. Se nimittäin huolehtii hyvin niistä asioista, joita se on ottanut asiakseen suojella. Se tuottaa syvää vahinkoa vieraille tuodakseen hyvää niille, joiden vierustaa se on päättänyt turvata. Tontta-haltijoilla on kuitenkin isompansa; ylijumalansa Olle Tontta, joka onkin erittäin ikävä olento niitä kohtaan, joita se ei pidä ominaan.

Noidista ilkikurisimmat ovat käyttäneet tonttien luonnetta hyväkseen läpi aikojen saaton. He ovat rakentaneet itselleen apurikseen Lihatontan, jonka he ovat muodostaneet joko savesta, kankaasta tai veistäneet puusta. Näin he luovat itselleen apuhengekseen Tontan kuvatuksen, jota he käyttävät suojelijanaan ja tekemään pahojaan vihollisilleen. Helppoa ja vaaratonta Lihatontan luominen ei noidalle kuitenkaan ole. Hänen on vuodatettava teokseensa puolet verestään ja puolet sielustaan ennen kuin otus on valmis herääväksi. Noita saattaa lähettää Lihatontan vihollisensa perään, mutta jos tämä ei vuoden kuluessa löydä uhriaan, palaa luomus pyydystämään luojaansa. Ja silloin, jos joku onnistuu peräänsä saadun Lihatontan surmaamaan, on sen luoneella noidalla kuolemanvaara edessään. Onhan hän luovuttanut sille puolet sielustaan, joten kuolonkouristukset ovat enemmän kuin mahdollisia.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Ulda

Uldat ovat maan alla saivossa eläviä äänekkäitä ja eloisia olentoja, jotka ovat toisinaan myös hiljaisia, arkoja ja syrjäänvetäytyviä – tilanteesta riippuen. He asuvat käänteismaailmassa, joten heidän asumuksensa ovat nurin kurin ihmisten kotiin nähden. Uldat ovat ihmisenkaltaista kansaa, mutta paljon heitä pienempiä. He ovat näkymättömiä olentoja, jotka saattavat kuitenkin näyttäytyä niille ihmisille, joita he suosivat. Kaikki ihmiset eivät siis kykene näkemään uldia, mutta useimmat pystyvät kuitenkin kuulemaan heidän elämänsä ääniä. Eläimet sen sijaan näkevät heidät ja siksipä ihmiset saattavat ihmetellä kotieläintensä käyttäytymistä, jos he itse eivät huomaa ympärillään mitään tavallisesta poikkeavaa.

Uldat vierailevat joskus maan pinnalla Eläväisten maailmassa ja saattaapa joku ihminen puolestaan joskus eksyä heidän luokseen kyläilemään. Tällöin he ovat vieraanvaraisia ja anteliaita, jos he sattuvat pitämään vieraastaan. Jos vieras on auttanut heitä jossain asiassa, silloin uldat palkitsevat hänet ruhtinaallisesti ja kohtelevat häntä hyvin. Aina he eivät ole ihmiselle täysin harmittomia. Puhutaan uldista, jotka ovat onnistuneet vaihtamaan ihmislapsien sijalle omia ryppyisiä vanhuksiaan, jotta heidän ei tarvitsisi nähdä vaivaa huolehtiakseen näistä heidän vanhetessaan. Tällöin ihmisäidit ihmettelevät, miksi heidän kiltit pienokaiset ovat muuttuneet hetkessä rumiksi ja kärttyisiksi lapsenkuvatuksiksi.

Sanotaan myös, että jotkut ihmiset ovat erehdyksissään perustaneet kotasijansa uldien maanalaisten kotien kohdalle. Tällöin on saattanut metsien kätköistä ilmestyä vanha ulda-muori, joka on kehottanut väkeä siirtymään paikaltaan. Jos nämä eivät ole kehotuksiin suostuneet, ovat uldat alkaneet tuottaa ihmisille kaikenlaista häiriötä, mitä ovat ikinä keksineetkään.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved

 

Tsarahus

Tsarahus on haltija, joka kiusaa ihmisiä heidän nukkuessaan. Se on kiusanhenki, joka riivaa heitä kaikin mahdollisin keinoin heidän unissaan. Sen aikeena on tuottaa sekä kiusaa että häpeää. Tsarahus näyttäytyy useissa eri muodoissa. Miehet voivat nähdä ja kokea sen kiihottavana naishahmona, joka saattaa heidät häpeälliseen tilaan. Pikkulapsille se voi esiintyä kirkuvana ja säikyttelevänä ”pikkupiruna”, joka saa nämä laskemaan alleen vuoteessaan. Joskus se ei näyttäydy ollenkaan, vaan aiheuttaa pelkästään pelottavia ja kummallisia ääniä, joita ihmiset kuulevat unensa läpi. Se voi kolistella makuusijan vierellä tai kolkutella kodan ovea, saaden ihmisen kummastuneeksi.

Tsarahus saattaa myös korostaa ihmisen harhaluuloisia olettamuksia jostain asiasta. Se voi luulotella vaimolla olevan toisen miehen ja aiheuttaa näin mustasukkaisuutta. Joskus se osoittaa jonkun varastaneen nukkuvan ihmisen tavaroita, vaikkei näin olisikaan. Se uskottelee ihmisille heidän pahimpien pelkojen olevan totta ja saa aikaan suurta kiusaa uhreilleen.

Joskus tsarahus tekee melko hullunkurisiakin temppuja. Se pistää ihmisen puhumaan ja huutamaan noloja asioita nukkuessaan. Näin se aiheuttaa suurta häpeää, kun nukkuja joutuu aamulla selittelemään öisiä puhelujaan. Usein se myös pilkkaa ja rienaa, jos ihminen on kokenut pahaa epäonnea ja surua elämässään.

© Goranus Oy 2013. All rights reserved